Kalavedet kuntoon kalastamalla

Veden vilja ja viljely

Kalavesiä hallitsevat etupäässä samat tahot, jotka omistavat maata vesien ympärillä. Kalavesien tilassa, käytössä ja hoidossa onkin nähtävissä yhtymäkohtia nykyaikaiseen maa- ja metsätalouteen, niin hyvässä kuin pahassakin. Viljaa, karjaa ja metsää kasvatetaan tavoitteena optimaalinen taloudellinen tuotto. Kun maan omat ravinteet eivät riitä, sitä lannoitetaan. Valitettavasti osa kasveille tarkoitetuista fosfaateista ja nitraateista valuu vesien mukana vesistöihin, minkä seurauksena planktontuotanto voimistuu, kaislikko kukoistaa ja arvokalat saavat väistyä vähempiarvoisten lajien tieltä. Maa- ja metsätalouden lisäksi vesistöjä pilaavat myös taajamien ja haja-asutusalueiden sekä teollisuuden ja kalankasvatuksen jätevedet.

Vedessä olevan eloperäisen aineen hajoaminen kuluttaa runsaasti happea, mikä voi aiheuttaa pohjalle laskeutuneiden fosforiyhdisteiden pelkistymistä ja fosforin vapautumista. Fosfori puolestaan kiihdyttää eliöstön kasvua. Mekanismi synnyttää jatkuvan ravinteiden tehokierrätyksen, joka voi pitää järven rehevöityneenä, vaikka ravinteiden pääsy vesistöön estettäisiinkin.

Rehevöityneen järven hoidon on kohdistuttava itse järven lisäksi koko valuma-alueelle. Jos liikaravinteiden lähdettä ei tukita, ovat kaislikoiden perkaukset, pohjanlanaukset, hoitokalastus, hapetus ja istutukset pitkän päälle vain tekohengitystä. Liiallisten ravinteiden vesistöön pääsyn estäminen on kaikkien osapuolten etu, sillä pelloilta, metsistä ja ojitetuilta soilta karanneet kasvutekijät ovat poissa halutusta viljelysten lisäkasvusta. Etenkin rantojen läheisyydessä on käytettävä viljelymenetelmiä, jota vähentävät ravinnepäästöjä vesistöön.

Hoitokalastuksen vaikuttimena voi olla myös elintilan raivaaminen arvokkaammille kalalajeille. Esimerkiksi muikun kasvu voi nopeutua huomattavasti, kun vedestä poistetaan sen kanssa samasta ravinnosta kilpailevia särkikaloja ja pieniä ahvenia. Samalla myös jäljelle jäävien ahventen kasvu nopeutuu.

Mekaaninen ja kemiallinen kunnostus

Vaikka ravinnepäästöt saataisiinkin kuriin, ei vesistön tila välttämättä kohene ilman lisäapua, jos rehevöityminen on päässyt etenemään sisäisen kuormituksen asteelle. Vääristyneen ravintoketjun aiheuttama häiriökierre on katkaistava. Satunnainen vesikasvien niitto ei ole kovin tehokasta, sillä seuraavana vuonna paikalla voi olla yhtä tiheä kasvusto. Pysyvämpiä tuloksia saadaan vasta sitten, kun niitetään useampana vuonna peräkkäin. Järkevin ajankohta niitolle on silloin, kun alkukesän voimakas kasvu on ohi, mutta kasvit eivät ole vielä ehtineet kerätä juuriinsa ravinteita seuraavaa kasvukautta varten. Niitto vähentää järveen joutuneita ravinteita siltä osin, mitä niitä on sitoutuneena kasvien biomassaan.

Ruoppaamalla syvennetään madaltuneita alueita sekä poistetaan turvetta, vesikasvien juuria ja ravinteikasta pohjalietettä. Samalla järvestä poistuu ravinteita ja rehevöitymisaste vähenee ainakin joksikin aikaa. Ruoppausmassa on nostettava niin kauas maalle, että se ei pääse valumaan takaisin vesistöön. Vedenpinnan kohottaminen voi hidastaa tai jopa vähentää rehevöitymistä siksi, että vesikasvit eivät yllä yhtä helposti pintaan, jolloin niiden tehokas kasvualue kapenee. Silloin myös pohjaan mätänevän biomassan määrä pienenee ja järven sisäinen rehevöitymismekanismi saa hiekkaa rattaisiinsa. Toisaalta kohonnut vesi voi huuhtoa rannoilta lisää ravinteita veteen. Rantojen käyttö voi myös kärsiä veden pinnan noususta.

Yksi käytetyimmistä veden laatuun vaikuttavista menetelmistä lienee hapetus. Järven pohjaveteen pumpataan ilmaa yleensä koko talvikauden tarkoituksena estää kalojen kuoleminen hapenpuutteeseen kevättalvella. Vaihtoehtoisesti hapekasta pintavettä sekoitetaan hapettomaan pohjaveteen. Hapetuksen seurauksena pohjalle vajonneen eliöstön lahoaminen vilkastuu lisähapen vaikutuksesta. Happi vähentää fosforin pelkistymistä ja hillitsee järven sisäistä ravinnekiertoa. Fosforin saostamista on kokeiltu alumiini- ja rautasulfaateilla, mutta sittemmin on päädytty polyalumiinikloridin käyttöön. Yksi viime aikojen tunnetuimmista esimerkeistä on keväällä 2017 "kirkastettu" Littoistenjärvi, johon sekoitettiin peräti 200 tonnia polyalumiinikloridia. Järven pinta-ala on noin 148 ha ja suurin syvyys vain 3 m. Vesi kirkastui lyhyeksi aikaa lähes Välimeren veroiseksi. Tavoitteena oli ennen kaikkea veden fosforipitoisuuden roima pudotus, missä onnistuttiinkin. Käsittelyn jälkeen järvestä poistettiin noin viisi tonnia kuollutta kalaa. Myöhemmin syksyllä järvessä tavattiin heikkokuntoisia vesihomeen vaivaamia haukia. Eräiden arvioiden mukaan hauet olivat alkaneet nälissään purra toisiaan.
Vedessä olevan typen poistaminen on hankalaa, koska typpiyhdisteet, kuten ammoniakki ja nitraatit ovat vesiliukoisia. Orgaanisen typen muuttaminen ilmaan vapautuvaksi typpikaasuksi on harvinaista jätevesipuhdistamoillakin.

Hoitokalastus on usein välttämätöntä

Usein mikään yksittäinen kunnostustapa ei takaa järven biologisen tilan pysyvää kohentumista, vaan on puututtava kaikkiin osatekijöihin. Yksi varteenotettava keino on tehokalastus, jolla vähennetään nopeasti liian suureksi kasvanutta särkikalakantaa ja poistetaan sen mukana järvestä ravinteita.

Pilkkimistä ja onkimista kehutaan usein kalakantojen hoidoksi. Totuus on kuitenkin se, että esimerkiksi pilkkikilpailulla aikaansaatu muutaman sadan kilon kevennys suuren järven ahven- ja särkikantaan ei korjaa tilannetta juuri miksikään. Kyseessä vähän samanlainen ”hoito” kuin pensasaidan varovainen leikkaaminen. Tuuheammaksihan se vain siitä tulee. Särki on valitettavasti Suomen yleisin pyydystä ja päästä -kala, sillä useimmat pilkkijät survaisevat punasilmän välittömästi takaisin avantoon ja lähtevät etsimään ahvenpitoisempia kalapaikkoja. Puheet pilkkijöistä hoitokalastajina ovatkin melko turhaa sanahelinää elleivät pilkkijät ala huolia nykyistä enemmän saaliikseen myös särkiä.

Oikeassa hoitokalastuksessa, jossa todella vaikutetaan järven ravintoketjuun, saaliit ovat jopa satoja kiloja hehtaaria kohti. Tällaisiin tuloksiin päästään vain riittävän tehokkailla pyydyksillä, joista käytetyimpiä ovat rysät ja nuotat. Myös tehokas katiskapyynti voi tulla kyseeseen. Rysillä ja katiskoilla kalastetaan yleensä matalista vesistä keväällä, nuotilla puolestaan syvemmistä vesistä syksyllä. Lisäksi tarvitaan pitkäjänteisyyttä sekä tietämystä kalan vuotuisesta liikkumisesta ja elintavoista.

Tehokas hoitopyyntirysä

Kun käytettävissä on ahkera talkooporukka ja saaliinhuolinta on kunnossa, kannattaa harkita hoitopyyntirysän hankkimista. Seurasin keväällä 2017 Iitin kunnassa toimivan Vuolenkosken osakaskunnan harjoittamaa hoitokalastusta eräällä Kymijoen reitin järvellä ja vakuutuin pyynnin tehokkuudesta.

Hoitokalastuksen onnistumisen kannalta oikea ajankohta ja paikka ovat ensiarvoisen tärkeitä. Osakaskunnan puuhamiehet, Janne ja Jussi Virtanen sekä Simo Lahti, olivat virittäneet rysän rehevöityneen lahden keskelle aivan maantien viereen. Kalojen ohjautumista pyydykseen auttoi erikoisen pitkä rannasta alkava johtoaita. Hoitokalastukseen myönteisesti suhtautuva loma-asunnon omistaja oli antanut pihansa ja rantansa osakaskunnan käyttöön, mikä helpotti ratkaisevasti pysäköintiä sekä saaliin käsittelyä ja poiskuljettamista.

Kuvauspäivänä osakaskunnan puheenjohtaja Janne Virtanen ammensi rysästä osakaskunnan sihteeri Simo Lahden soutamaan veneeseen noin 300 kg kalaa, joka oli pääasiassa särkeä, sorvaa, salakkaa, lahnaa ja muita särkikaloja. Huomio kiinnittyi erikoisesti haukien vähyyteen, sillä koko rysässä oli vain yksi pienehkö särki-imuri. Lisäksi pyydykseen oli uinut joitakin suutareita ja muutama läheiseltä vapakalastusalueelta harhailemaan lähtenyt istutettu kirjolohi.

Rysässä oli myös joitakin kookkaita ahvenia, mitä puuhamiehet pitivät merkkinä hankkeen onnistumisesta. Raitapaitojen keskikoko oli kasvanut tasaisesti koko kolme vuotta jatkuneen hoitokalastuksen ajan. Janne heitteli arvokkaampia kaloja suoraan haavista takaisin veteen ja mätti poistettavat kalat veneessä oleviin kuljetuslaatikoihin. Välillä laatikoita jouduttiin siirtämään myös Jussi Virtasen soutamaan veneeseen, jonka takatuhdolla seurasin rysän tyhjennystä kameroineni. Keskiteljolla istui Jussin pieni Ossi-poika voileipää mutustellen.

Kivikankaan hoitopyyntirysää valmistetaan kahta kokoa. Kummankin pyydyksen kalapesän havaksen solmuväli on 8 mm ja muiden osien 10 mm. Kalapesän pituus etupesä mukaan luettuna on 6 m, potkujen 15 m ja aitaverkon 50 m.

Koko saalis hyötykäyttöön

Päivän saalis jäi kauaksi edellisvuoden peräti 1290 kilon avaussaaliista. Syynä lienee ollut särkikalakannan toivotun vähentymisen lisäksi myös kevään koleat säät. Vuoden 2017 hoitokalastuksen kokonaissaalis alueella oli 1450 kiloa, kun se edellisenä keväänä oli samassa paikassa ollut 2300 kiloa.

Valtaosa saaliista pakastettiin ja siitä käytettiin noin 800 kiloa syksyllä ravunsyötteinä. Vuolenkosken osakaskunta hankki käyttöönsä myös purkitusvälineet ja säilöi särkeä, lahnaa ja pientä ahventa erilaisin maustein vedessä ja öljyssä. Kokeeksi purkitettiin myös savustettua suutaria, mikä osoittautui mainioksi ruokalaksi. "Ennemmin sitä syö kuin tonnikalaa", kirjoitti Janne Virtanen viestissään. Osansa kaloista saivat myös kyläläisten lemmikkikissat ja koirat. Käytännössä koko saalis meni hyötykäyttöön, mistä periaatteesta on tarkoitus pitää kiinni vastakin.

Hoitokalastuksessa saatavia suuria saaliita ei valitettavasti pystytä aina käyttämään kokonaan ihmis- tai eläinravinnoksi. Monet osakaskunnat toivottavatkin kaikki naapurit ja vähän kauempaakin tulevat ilmaiselle saaliinjaolle. Kalaa toimitetaan myös rehusekoittamoille ja turkistarhaajille, mutta osa saaliista joudutaan kompostoimaan. Kalojen maatuessa fosfori ja muut ravinteet palaavat sinne, mistä ne ovat peräisinkin eli maahan. Mikkelin Haukivuorella hoitokalastuksella saadusta kalasta prosessoidaan kaasua äskettäin toimintansa aloittaneen BioHauki Oy:n tuotantolaitoksella.

Hoitokalastussaaliin hyötykäyttö osoittaa, että vedessä ei ole ns. roskakaloja vaan käyttöarvoltaan erilaisia eväkkäitä. Kaikki saalis on hyödynnettävissä.

Janne Virtasen mukaan kalakannassa näkyy jo kolmen vuoden hoitokalastuksen jälkeen selviä muutoksia. Ensimmäisenä vuonna ahvenet olivat hyvin pieniä ja niiden osuus saaliissa oli kovin vähäinen, mutta särkeä, lahnaa, salakkaa, sorvaa ja muuta vähäarvoista kalaa tuli senkin edestä. Kuhien keskikoko kasvoi ensimmäisen vuoden 0,6 kilosta 1,3 kiloon. Suuret suutarit jäivät kuitenkin saamatta, ja alueen eteläpäähän istutetuista karpeistakaan ei saatu havaintoa.

Hoitopyynnin kevätsesonki ei ole pitkä, parhaimmillaankin vain viikkoja, mutta saalista ehtii kertyä jopa tonnikaupalla pyydystä kohti. Yhden kevään pyynti ei kuitenkaan riitä, jos halutaan todella vaikuttaa järven rehevöitymiseen. Tarvittaessa pyyntiä on jatkettava vuosikaupalla, ennen kuin tulokset alkavat näkyä.

Toimelias osakaskunta

Vuolenkosken osakaskunta on mainio esimerkki toimivasta osakaskunnasta. Se määrittelee keskeisimmäksi ja tärkeimmäksi tehtäväkseen turvata koko kylän avointa ja rehellistä toimintaa lähiseudun kalavesillä. Käytännön tasolla osakaskunta on selkeyttänyt kalastuslupapolitiikkaa ja vuokrannut Koskenniskan vesialueen, missä se hallinnoin luvanmyyntiä. Koko kyläalueella on voimassa yhtenäinen viehelupa. Kalastuksenvalvonta on jatkuvaa ja asiallista.

Osakaskunta järjesti heti jäidenlähdön jälkeen myös koekalastuksen eräällä neljän hehtaarin kokoisella lammella. Pyynnissä käytetyt Kivikankaan Iron Silk -liinalla varustetut verkot olivat 60 m pitkiä ja 3 m korkeita sekä solmuväliltään 50, 60, 70, 80 ja 90 mm, joten koekalastus kohdistui lähinnä pyyntikokoisiin kaloihin. Saaliksi tuli etupäässä lahnaa, mutta myös muutama hyvänkokoinen kirjolohi, joita oli istutettu lampeen kasvamaan.

Jälkipolvien kalastusharrastuksen virittämiseksi osakaskunta järjesti toukokuun lopulla jo toisena vuonna peräkkäin kaksipäiväisen verkonpauloituskurssin Vuolenkosken koululla. Verkkojen liinat ja paulat lahjoitti Kivikangas Oy. Kurssin vetäjänä toimi Juha Haapaniemi, joka on pauloittanut verkkoja jo yli kolme vuosikymmentä. Kaikkiaan 11 aiheesta kiinnostunutta 5–6-luokkalaista halusi oppia tätä Jannen sanoin jo katoamassa olevaa kansanperinnettä. Jokainen kurssilainen sai kotiin viemisenään itse pauloittamansa verkon. Lisäksi Vuolenkosken osakaskunta lahjoitti kunkin verkon mukana myös pyydysmerkin. Saalispalautettakin alkoi tulla välittömästi ahventen, haukien ja jopa kuhien muodossa.

Puuhakas osakaskunta osallistui kesän mittaan myös kahteen suureen yleisötapahtumaan: Kilkkilän farmipäiville ja vanhojen traktoreiden vetokisoihin. Erittäin suosittuja tuotteita olivat paikan päällä savustetut kirjolohet ja savukalaleipä. Oman kylän leipurin leipomaa mainiota ruisleipää, joka on valittu kaksi kertaa vuoden kotileiväksi, myytiin yksistään vetokisoissa yli 500 kappaletta.

Vireä osakaskunta on parhaimmillaan koko kylän yhtenäisyyttä ja henkeä ylläpitävä voima.

- Ari Manninen, Ristiina

Ari Manninen on eläkkeellä oleva opettaja, joka on kirjoittanut 70-luvulta lähtien kalastusaiheisia juttuja alan julkaisuihin. Parhaiten hänet tunnetaan pitkäaikaisena Erä-lehden kalastusavustajana.